Vain ja ainoastaan yksi asia jäi puuttumaan. Mudholland drive on mahtava elokuva. Se oli dionyylisiolainen mestariteos. Lähempänä oman mieleni mukaista täydellisyyttä kuin mikään mitä saan muistini syövereistä kaivettua.

Harvinaista, että jokin saa minut laskemaan suojaavan analyysin muurin. Yleensä ajatukseni karkaavat kaikkeen mikä vähänkään liittyy teokseen. Tällä kertaa istuin tuolissa kuin halvaantuneena ilman ajatustakaan. Koin ajoittain useitakin muistikuvia tunteista päällekkäin, ja muistikuvahan on voimakkaampi kuin todellisuus.

Elokuva oli monimutkainen, mutta tietoisuudenkin sanotaan syntyvän juuri monimutkaisuudesta. Yksityiskohdilta ei jäänyt tilaa omille ajatuksilleni, joten pystyin vihdoin ja viimein keskittymään elokuvaan. Elokuva oli purgatiivia keskittymisvaikeuksille. Kaikki siinä kiihotti vain toistaan enemmän mieltäni, pitkästä aikaa se sai käydä ylikierroksilla ymmärtääkseen mitään – kuin hyvä keskustelu.

Olisi absurdia väittää, että tajusin elokuvan nähdessäni sen ensimmäistä kertaa. Juoni on kätketty liian monen häiriötekijän taakse, eivätkä minua kokeneemmatkaan ole niin ylimielisiä teosta kohtaan. Kuitenkin väitän ymmärtäneeni elokuvan. En voi kertoa mitä siinä tapahtui, mutta se olisikin toissijaista. Ilmestystä ei voi selittää selkein sanoin tuhoamatta sen sisältöä. Moni kaunis asia katoaa kun sitä yrittää selittää. Jotain jää aina puuttumaan ja se katoaa muistista. Tämä oli liian mahtavaa, että haluaisin alistaa sitä järkeistämiselleni. Liekö ylevää?

En tiedä mikä aukaisi elokuvan, mikä oli tuo tekijä joka mahdollisti profetaalisen elämyksen. Oliko se sateinen kevätilta, yhteneväisyydet Luna Parkiin vai Baudrillard, jota olen lukenut viime aikoina? Tärkeintä oli kenties halu ymmärtää jotakin, jota on kutsuttu mahdottomaksi ymmärtää.

Elokuva oli täydellinen kokemus, vaikka yksi jäi puuttumaan. Tuo puuttuva lenkki jääköön puuttumaan yhä myös tästä tekstistä.